Toivoa Suomen muoti juuri nyt tarvitseekin. Edellisistä valonpilkahduksista on nimittäin aikaa.
Vielä 1980-luvulla muotiteollisuutemme kukoisti. Suomalaiset veivät vaatteita länteen, mutta todellista kultaa ne vuolivat Neuvostoliitossa. Sinne toimitettiin valtavia määriä vaatteita, osana kahdenkeskisiä kauppasopimuksia. Kunnes 1980- ja 90-luvun taitteessa murtui ensin Berliinin muuri ja pari vuotta myöhemmin suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Samalla romahti Suomen idänkauppa – melkein yhdessä yössä.
Samoihin aikoihin iski myös valuutta- ja pankkikriisi, Kiina avasi ovensa länsimaille ja alkoi valmistaa tuotteita todella halvalla. Lopputulos oli, että Suomesta katosi yli 50 000 ihmistä työllistänyt vaatetusteollisuus lähes kokonaan.
Sen jälkeen on ollut hiljaista, kunnes viime vuosina on taas herännyt toivo: Suomesta on kasvamassa puukuitujen supervalta. Tai jos ei supervalta niin ainakin laboratorio, jossa kehitetään vinhaa vauhtia ympäristöystävällisempiä kuituja. Samaan aikaan myös vaatejätteestä on onnistuttu tehtailemaan uusia vastuullisia kuituja.
Nämä suomalaiset innovaatiot on huomattu myös maailmalla. Ulkomailta virtaa sijoituksia, ja globaalit muotimerkit haluavat tehdä yhteistyötä suomalaisten kanssa. Niillä kun on valtava kiire löytää vastuullisia tapoja tuottaa vaatteita.
Kuitutehtaat ovat vielä pieniä ja myytävää valmistuu vähän, mutta suunta on oikea. Vai onko?
Riittääkö meille pelkkä alkutuotanto? Jos kuidut pystytään kaupallistamaan, emmekö voisi saman tien innovoida myös vastuullisia vaatteita ja brändejä ja ottaa haltuumme isommankin viipaleen muotikakusta?
Kuituinsinöörit ja muoti-ihmiset pitäisi kiireen vilkkaan tuoda yhteen ja houkutella mukaan myös markkinoijat ja rahoitusalan ammattilaiset, puhumattakaan Business Finlandista ja muista valtiollisista tahoista, jotka pohtivat, haluavat ja rahoittavat Suomen tulevaisuuden menestyksiä.
Sillä tämä on suomalaisten hetki.
Toistaiseksi yhteistyöstä ei ole paljon merkkejä. Huolestuttavalta kuulosti, kun yksi pientä muotiyritystä pyörittävä tuttuni kertoi olleensa jo parin vuoden ajan yhteydessä kuituja valmistavaan tehtaaseen ja ehdottaneensa heille toistuvasti yhteistyötä. Tuloksetta. Tehdas haluaa kyllä muotiyrittäjän ostavan kankaat, mutta muotiyrittäjän ajatuksena on yhdessä kehittää ja testata uusia kuituja kankaissa niin, että ne sopisivat nykyistä paremmin muotialan käyttöön. Jotta siltä pohjalta syntyisi sitten niitä oikeasti isoja muoti-innovaatioita.
Mistä tuleekin mieleeni muotinäytös 1980-luvulta. Silloin Suomessa punottiin yhteen eri alojen osaamista – hyvinkin luovilla aloilla.
Eräänä iltana pariisilaisen Grand Hotelin pyöreä peilisali oli täynnä kutsuvieraita. Jorma Uotinen oli suunnitellut kansainvälisen katsojajoukon iloksi muotinäytöksen, jossa esiteltiin suomalaista ylpeyttä paperia – vaatteina.
Uotinen oli käyttänyt paperivaatteita koreografiassaan Unohdettu horisontti, ja joku paperiteollisuuden edustaja oli nähnyt esityksen ja keksinyt yhdistää taiteen ja insinööritieteen.
Nyt olisi tilausta samanlaiselle innovatiiviselle ajattelulle ja ihan uusille kuitu- ja bisneskoreografioille. Mutta onko meillä halua ylittää rajoja?
Sami Sykkö
LUT-yliopiston Business Schoolin työelämäprofessori
