Metsien hakkuumääristä käytävässä keskustelussa unohtuu usein, että Suomen metsäsektori on puuston vahvan kasvun ansiosta ollut pitkään merkittävä hiilinielu. Vuodesta 1990 lähtien metsät ovat sitoneet yli miljardi tonnia hiilidioksidia puuston ja maaperän hiilivarastoihin – kiitos parantuneen metsänhoidon ja onnistuneen uudistamisen. Silti alaa kohdellaan julkisuudessa ilmastotaakkana.
”Suomen suorista fossiilisista päästöistä koko metsäsektori tuottaa vain noin 11 prosenttia, ja ala ylläpitää lisäksi merkittävää hiilivarastoa puutuotteissa”, muistuttaa Ilkka Leinonen.
Virheellisen linjauksen historialliset juuret
Metsien roolin ylikorostaminen juontaa juurensa vuosituhannen vaihteen ilmastolinjauksiin. Sotien jälkeen laajasti istutetut metsät olivat 2000-luvun alussa nuoria ja kiihtyvässä kasvuvaiheessa. Niiden toivottiin toimivan ikuisena puskurina, joka kuittaisi merkittävän osan muun yhteiskunnan päästöistä. Perälauta tuli kuitenkin vastaan nopeasti.
Kyseessä oli tilapäinen ikärakenneilmiö, jonka oletettiin virheellisesti jatkuvan. Samoihin aikoihin tarkentunut tutkimustieto paljasti turvemaiden merkittävät maaperäpäästöt, mikä toi laskennallisesti miljoonia tonneja uutta hiilidioksidia Suomen kasvihuonekaasutaseeseen.
”Lähtökohtaisesti ajatus siitä, että metsät pystyisivät kompensoimaan fossiilisia päästöjä, on tieteellisesti absurdi”, toteaa Leinonen.
Maasta kaivetun fossiilisen hiilen polttaminen lisää ilmakehän hiilen kokonaismäärää pysyvästi. Tätä ei voida kuitata biologisella kierrolla, sillä puihin sitoutunut hiili palaa aina ennen pitkää takaisin kiertoon. Fossiiliset päästöt on nollattava siellä missä ne syntyvät, eikä metsiä voi käyttää oikeutuksena muiden päästöjen jatkamiselle.
Hakkuiden vähentäminen on globaali karhunpalvelus
Leinosen mielestä ilmastokriisissä vaaditaan nyt ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden nopeaa alasajoa, ei kotimaisen tuotannon kuristamista. Jos Suomessa vähennetään hakkuita, puuperäisten tuotteiden kysyntä ei maailmalta katoa, vaan tuotanto siirtyy muualle. Kokonaisvaikutus voi olla ilmastolle jopa negatiivinen, sillä fossiilisille raaka-aineille tarvitaan kipeästi biopohjaisia korvaajia.
Ratkaisuksi hän ehdottaa puun käytön ohjaamista entistä pitkäikäisempiin kohteisiin, joissa korvataan uusiutumattomia materiaaleja. Esimerkiksi puurakentamista pitäisi vauhdittaa, sillä rakenteissa puu toimii varmana hiilivarastona vuosikymmeniä. Pakkausratkaisuissa puupohjaisilla tuotteilla voidaan puolestaan korvata muovia.
”Myös puupohjainen bioenergia on Suomelle kriittistä. Sen avulla tuotetaan merkittävä osa sähköstämme ja puolet kaukolämmöstä. Puuenergialla varmistetaan, että meillä on tarvittavaa tehoa talven huippukulutukseen ja kausivaihteluihin”, täydentää Leinonen.
Laskennalliset tavoitteet tekevät politiikasta arpapeliä
Luken hiilinielujen epävarmuusanalyysi vahvistaa, että laskennallisista nettotavoitteista kannattaisi luopua ja siirtyä toimenpidekeskeiseen politiikkaan. Ihmisen toiminnasta aiheutuvat päästöt voidaan mitata hyvinkin tarkasti, mutta metsien ja maaperän biologisia nieluja on äärimmäisen vaikea laskea luotettavasti. Niihin vaikuttavat puiden kasvuvaiheiden lisäksi sääolosuhteet, maaperän mikrobiologia ja vaikeasti ennustettavat hyönteistuhot.
Koska nieluarviot voivat muuttua miljoonia tonneja pelkästään laskentatapojen ja matemaattisten mallien tarkentumisen vuoksi, numeerisesta nettotavoitteesta tulee käytännössä arpapeliä. Tiukka tavoite hävittää investointien ennustettavuuden, kun pelisäännöt muuttuvat lennosta laskentamallien päivitysten mukana.
”Poliittinen keskustelu jämähtää siihen, saavutetaanko teoreettinen tavoite paperilla, sen sijaan että puhuttaisiin siitä, mitä metsissä ja tehtaissa todellisuudessa tehdään”, perustelee Leinonen.
Katse teknisiin nieluihin
Erityisen suuria mahdollisuuksia tarjoavat tekniset hiilinielut. Suomessa bioperäistä hiilidioksidia on poikkeuksellisen hyvin saatavilla metsäteollisuuden sellu- ja biotuotetehtaista. Koska laitokset ovat suuria ja keskittyneitä, hiilidioksidi olisi suhteellisen helppoa ja kustannustehokasta ottaa talteen – joko synteettisten sähköpolttoaineiden valmistukseen tai pysyvään geologiseen varastointiin.
Suomella on puunjalostuksen suurmaana kaikki edellytykset nousta puhtaan siirtymän teknologiajohtajaksi, mutta miljoonien tonnien päästövähennyspotentiaali hukataan, jos hihoja ei kääritä heti. Teollisuus tarvitsee selkeät kannustimet ja tarvittavan infrastruktuurin, mutta poliittinen päätöksenteko laahaa perässä.
”Suomessa ei panosteta hiilidioksidin talteenottoon riittävästi. Sen sijaan Ruotsissa ja Tanskassa ollaan jo edelläkävijöitä”, sanoo Leinonen.
Hän viittaa Tukholman Värtaverketin biolämpölaitoksen yhteyteen nousevaan hankkeeseen. Stockholm Exergin suurlaitos valmistuu arviolta vuonna 2028, ja siitä on tulossa yksi maailman suurimmista bioperäisen hiilidioksidin talteenottolaitoksista. Valmistuessaan se pystyy ottamaan talteen jopa 800 000 tonnia hiilidioksidia vuodessa.
3 x Leinosen teesit – Uusi alku ilmastopolitiikalle
1. Ilmastopolitiikan tavoitteena on oltava tiedepohjainen, ”geologisen nettonollan” saavuttaminen, joka perustuu fossiilienergian alasajoon ja jäljelle jäävien päästöjen kompensoimiseen pysyvillä hiilenpoistoilla.
2. Maankäytön osalta tavoitteet on asetettava toimenpiteiden toteuttamiselle, ja niiden on oltava riippumattomia fossiilisten päästötavoitteiden toteutumisesta.
3. Biotalouden toimenpiteiden tuottamien ilmastohyötyjen todentamiseksi olisi sovellettava kokonaisvaltaista, elinkaarista ja sektorien rajat ylittävää kasvihuonekaasutaseiden laskentaa.
